28.3.2011

Heipparallaa kotiväki,

"Kiinan muuri"

tovi jos toinenkin on kulunut viime päivityksestä, kun on ollut kaikenlaista hässäkkää tässä viime viikot. Arto tosiaan vieraili Heinin jälkeen Bhamissa. Tutustuimme englantilaiseen kansallispuistoon ja Bhamin ulkopuoliseen maailmaan Lake Districtin alueella. Vuokrasimme auton ja liikkeessä selvisi, etten saa edes ajaa autoa. Tämä järkytti minua kovasti, koska uskoin selviytyväni väärän puoleisesta liikenteestä hieman paremmin, kuin päivää aiemmin saapunut Arto. Toistuvat sydämen tykytyksen ja VASEN!- huudot vauhdittivat matkantekoa kohti määränpäätä. Windermeressä järkytyin niin kovasti, kun Arto yritti ajaa väärältä puolelta liikenne valoja, etten saanut huudettua vasenta vaan huusin ”VÄÄRÄ, VÄÄRÄ, VÄÄRÄ PUOLI!!!” Vältyimme kuitenkin kuolettavilta onnettomuuksilta.

Lauantai-päivän ajelimme pitkin massiivista kansallispuistoa ja ihailimme vaihtelevaa maastoa. Kartanlukijan oli kuitenkin välillä hengitettävä raikasta ”vuoristoilmaa”, kun rallikuski pisteli menemään pitkin mutkaisia teitä. Illalla päätimme reitin seuraavan päivän vaellusta varten ja tutustuimme paikalliseen ravintolaskeneen. Arto sai minut suostuteltua syömään mustekalapastaa, jota sitten parhaani mukaan yritin nieleskellä, kun kumiset lonkerot eivät meinanneet mennä alas. En siis voi suositella :P

Sunnuntai-aamuna ei sääherra ollut suosinut meitä vaan antoi parasta mitä Englanti voi tarjota: kosteaa säätä,

Köyhän miehen Stonehenge :D

sumua ja ”pientä” sadetta. No sehän ei meitä kuitenkaan estänyt vaan pakkauduimme (toistaiseksi) puhtoiseen Puntoomme ja lähdimme etsimään vaellusreittimme aloituskohtaa. Taas ajeltiin sellaisia pikkuteitä pitkin mäkiä, että Jenna olisi kyllä taas ollut huutamassa takapenkillä. Tällä kertaa hänen tehtäväänsä hoiti kartanlukija, joka pääsi rukoilemaan herraa jo ennen aamukymmentä, kun Punto mutkitteli pienissä kurveissa teillä ilman suojakaiteita sumuisessa säässä. Muutaman kerran jouduimme väistämään muita autoilijoita, niin että kura ja nurmikko roiskuivat pitkin konepeltiä, ikkunoita ja kattoa. Nauroin niin paljon, että meinasi henki loppua, kun mietittiin korvaako kaikenvaravakuutus myös pesun.

Pääsimme kuitenkin hengissä parkkipaikalle, ja odottelimme hetken sateen laantumista. Kuuron väistyttyä heitimme kamat niskaan ja lähdimme matkaan. Noin kilometrin kuljettuamme pääsimme reitin alkukohtaan ja ylitimme aidan, johon oli kiinnitetty mikä kummallisempia varoitusmerkkejä. Toinen kehotti pitämään koirat hihnassa, jotta lampaat eivät aiheuttaisi suuria menetyksiä ja toinen ilmoitti sonneista. Oh boy, do I feel safe! Mäkeä ylös vaan ja menoksi. 

Lampaat onneksi tuntuivat jolkottelevan karkuun eivätkä hyökänneet päälle. Saman olimme todenneet jo aiemmin matkalla, kun lamporginit kiltisti väistivät autoa, eivätkä hyökkineet päälle niin kuin Lapin porot. Totesimme jo alkumatkasta, että reitit/ polut jotka karttaan oli merkitty eivät olleet näkyvissä maastossa. Alkupisteen kylttiä lukuun ottamatta reitille ei oltu merkitty mitään kiinnekohtia maastoon, mikä hankaloitti lievästi kartan lukua ja hahmottamista, kun maisemat alkoivat äkkiä muistuttaa toinen toisiaan. Ihailimme maisemia ja pysähdyimme välillä vetämään henkeä. Kaikki sujui hyvin kunnes…

Vielä hymyilyttää  :P

Suuntana oli Horn Crag, josta yli puolet oli sumun peitossa. Näkyvyys vaihteli kymmenestä metristä alaspäin. Otimme kompassiin suunnan ja lähdimme kiipeämään ylöspäin. Monta kertaa luulimme pääsevämme jo 750 metriselle huipulle, mutta olimme väärässä. Nautimme noin puolessa välissä nousua jäätävässä sateessa kylmät kanakeitot suoraan purkista, kun Arto ei ollut ajatellut tarvitsevansa tulitikkuja, vaikka edeltävänä päivänä kävimme ostamassa polttonestettä. Sain urhoollisesti alas puolet maittavasta kanakeitosta ja siirryin muiden eväiden pariin. Suklaan ja ruisleivän voimalla jatkoimme kiipeilyä kivikkojen läpi kohti huippua. Tässä vaiheessa molempien takit olivat jo litimärät, Arton housut olivat läpimärät. Kiitos loistavan ostoksen – uusien vuorellisten vaellushousujen- olin vielä alaruumiista kuiva ja harmitus ei ollut kovin suuri. Artolta pääsi ”muutama” valittu sana kivutessamme ylös jossain Horn Cragin ja Tom Fox’z Cragin

Herkkua

välimaastossa. Se ei ehkä ollut paras reittivalinta, mutta ainoa siinä näkyvyydessä. 

Vihdoin viimein pääsimme huipulle emmekä (taaskaan) löytäneet maamerkkiä, josta oisimme voineet paikallistaa itsemme kartalle. Edes Arton GSP-varustetusta puhelimesta ei ollut paljoakaan apua, kun oli päässyt unohtumaan miten noita koordinaatteja taas luettiinkaan :D Mutu-tuntumalla jatkettiin eteenpäin ja törmättiin lumeen. Tämä taitaa olla oikea suunta, kun aiemmilla huipuilla ei ollut ollut lunta. Suklaata nassuuun ja matka jatkui kohti oletettavaa Skafell Pikea hyytävässä tuulessa ja sateessa.

WE MADE IT! Lumisen huipun päällä otimme yhden kuvan, ja mietimme vaihtoehtoja alas pääsemiseen. Samaa reittiä takaisin palaaminenhan ei kuulu suomalaisten toimintatapoihin, joten päätimme pitäytyä suunnitelmassa ja kiertää toista kautta takaisin (joka näin jälkikäteen ajateltuna ei välttämättä ollut se paras vaihtoehto ottaen huomioon keliolosuhteet ja varusteiden kosteuden). 

Ajauduimme määränpäättömästi alaspäin huipulta löytämättä taas järkeviä kiinnekohtia sumussa. Epäilys alkoi tässä vaiheessa kaivaa mieltä valoisan ajan riippuvuudesta ja takaisin autolle löytämisestä omin voimin. Eihän sitä ääneen voinut kuitenkaan siinä vaiheessa sanoa, vaan yritin tietyin väliajoin tutkia karttaa ja yrittää paikallistaa paikkaamme siinä. Nämä yritykset Arto keskeytti aina huutamalla ”ala jo tulla sieltä, täällä jäätyy. Et sä kuitenkaan mitään siitä löydä”. Mikä harmittavasti oli totta, kun näkyvyys oli parhaimmillaan 50 metriä ja kaikki näytti samalta. 

Alaspäin päästyämme sumu hälveni hieman ja arvuuttelimme paikkaamme kartalla. Kulkemamme matka ja

Huipulla tuulee

sen suunta olivat kuitenkin epäselviä, sekä maastossa olevat purot eivät vastanneet identtisesti mitään kohtaa kartassa. Päätös oli kuitenkin tehtävä ja se oli ”South is over there!”. Etelään oli päästävä. Etelässä oli tie, jonka varrella auto ja kuivat vaatteet. 

Jatkoimme matkaa etelään ja sain kiitosta Artolta hienosta asenteestani matkan tekoon. Siihen asti en ollut valittanut säästä tai läpimäristä vaatteista, vaan olin hyvin mielin jatkanut matkaani. Nämä viimeiset tunnit kuitenkin hieman ns. söivät miestä, ja hilpeä asenteeni vaihtui hiljaisuuteen. Hurjan vuoristotaipaleen jälkeen olimme onnistunet saamaan itsemme keskelle soista tasankoa, joka jatkui ja jatkui..

Tasanko muistutti aivan Lord of the Rings- elokuvasta, jossa hobbitit matkaavat kuolleiden suon ylitse. Suoveden hölskyessä vaelluskengissäni yritin keskittyä iloisiin ajatuksiin, ja unelmoida lämpimästä suihkusta. Matkalla näimme steroidilampaita, joita ensin luulin sonneiksi, joista oli varoiteltu portilla. Puhdistettuani silmälasit uskoin Artoa, joka vakuutteli niiden olevan isoja lampaita. Nekään eivät onneksi käyneet kimppuun niin kuin ajattelin.

Yhtäkkiä (muutaman tunnin kävelyn jälkeen) törmäsimme järveen. Näkyvyys oli edelleen surkea, mutta jokin lätäkkö se oli. Luulimme nyt pääsevämme kartalle ja mieliala kohosi kummasti. Kohta ollaan tutussa maastossa ja autolla, ajattelin. Ja taas väärin :D Päädyimme kiviaidalle, joka ei ollutkaan se kiviaita, johon oletimme törmäävämme. Näimme YHA:n nuorisomajan ja suuntasimme sitä kohti. Ainakin he voivat osoittaa paikkamme kartalla, jos olemme jossain aivan muualla kuin pitäisi. Tien nähtyämme tiesimme kuitenkin tulleen oikeaan paikkaan ja otimme suunnan kohti autoa… Onneksi selvisimme pois maastosta ennen pimeän tuloa, eikä tarvinut soittaa Mountain rescueen, sillä se jos mikä vasta olisikin kahta partiolaista hävettänyt.

Viimein autolle päästyämme nauroimme, ettei Hertzin työntekijät tainneet tietää kelle vuokraavat auton, jossa ei ole edes kurasuojia lattialla, kun vaihdoimme märkiä vaelluskamoja kuiviin ja ihastelimme aamulla aikaansaatua kurapinnoitetta ja nurmiläikkiä katolla.

Blackpool Pier

Tältä reissulta ei kovin montaa kuvaa ole sattuneista syistä. Ensiksikin kamerani ei ollut englantilaisen säänkestävä. Toiseksi märkien lapasien riisuminen ja takaisin pukeminen hyytävässä ilmassa oli karmeaa, joten tyydyin ottamaan muutaman kuvan ja jättämään loput muistin varaan.

Maanantai-aamuna halusin kovasti käydä ostamassa uuden coretex-asun eilinen tuoreessa muistissa ja oma takki vielä märkänä. Melkein laitoinkin 200 puntaa uuteen takkiin, kunnes järjen ääni voitti. Huh  sentään :D Aioin kuitenkin investoida core-puvun Suomesta sinne päästyäni, sillä en halua toistaa samaa farssia uudestaan. Ajoimme pikkuteitä pitkin Blackpooliin lounaalle ja ottamaan pakolliset turistikuvat laiturilta.

Läden large breakfast

Tiistaista torstaihin vietin nenä kiinni kirjoissa, kun palautuspäivät kummittelivat takaraivossa. Sain kuitenkin molemmat esseet palautettua ajallaan ja saatoin hyvin mielin siirtyä viikonlopun viettoon Lassin kanssa. Muru lensi Manchesteriin, joten otin bussin Bhamista Manuun. Söimme illallista ja palasimme bussilla takaisin kämpille. 

Lauantaina tarkoituksenamme oli tutkailla kaupunkia ja viettää mukava päivä yhdessä. Aloitimme päivän Wetherspoonin aamiaisella. Saimme äimistellä englantilaisten tapaa juoda huurteisia jo ennen kello yhtätoista aamulla. Lassi tilasi suuren englantilaisen aamiaisen verilettuineen päivineen ja minä teekakkuja ja pannareita. Eräs paikallinen jo muutaman ottanut mies huomasi mitä Lassi oli syömässä ja toi tyttöystävänsäkin kummastelemaan kuinka poika aikoi syödä niin paljon ruokaa :D 

Vatsat ravittuina lyllersimme kaupungin nähtävyydet läpi ja menimme kämpille katsomaan Despicable me:n. Mukavan päivän kruunasi kolme kierrosta keilausta ja täydellinen illallinen Jamie’s Italianissa (http://www.jamieoliver.com/italian/). Ravintolan ulkopuolella oli jono, mutta mietimme, ettei meillä ollut parempaakaan tekemistä kuin jonottaa. Minut hyvin tunteville on varsin selvää, etten jonota mihinkään, mutta tämä olkoon poikkeus (onhan Jamie aika kuuma tai siis hyvä kokki :D). Meille jonottaminen ei ollut ongelma toisin kuin paikallisille, jotka olivat t-paitasillaan ja naiset pikkuhamosissaan. Taas sain kiittää synnyinmaatani ja järkeviä vanhempiani, että osaan pukeutua säänmukaisesti. Noin puolen tunnin jälkeen pääsimme sisäpuolelle ja saimme käteemme piipparin. Otimme lasilliset viiniä baarista, ja ihmettelimme ravintolan menoa. Noin 25 minuutin kuluttua piippari värisi! Jesh! rUOKAA J Pöytään meidät ohjasi italialainen mies, joka oli ollut aiemmin eräässä helsinkiläisessä hotellissa töissä – pieni on maailma.

Päätimme nauttia koko rahan edestä, ja ottaa kolme ruokalajia. Otimme molemmat antipasti-lankut alkuruuaksi ja pastaa pääruuaksi. Molempien naamat venähtivät, kun tarjoilija nakkasi pöytään neljä tomaattisäilykepurkkia ja jatkoi matkaansa. Siis anteeksi mitä?! :D Ovatko nämä jokin annos? Mitä ihmettä tämä on? Naureskelimme hysteerisesti, että tämä päivä on kyllä ollut täynnä yllätyksiä. Myöhemmin selvisi, että purkit olivat antipasti-lankkuja varten –olisihan se ollut kuitenkin kohteliasta tarjoilijalta mainita asiasta.

Ruoka oli kuitenkin niin TAIVAALLISTA, ettei pienistä jutuista voinut valittaa. En ole koskaan syönyt noin hyvää italialaista ruokaa. Ei sitä turhaan poikaa mainosteta. Loppulaskukin oli vain 63 puntaa kahdelta sisältäen kolme ruokalajia ja viinit.

Sunnuntaina heräsimme kellojen siirtämisen johdosta superaikaisin, ettemme myöhästyisi bussista. Haikein mielin oli saatettava Lassi takaisin lentokentälle. Onneksi kahden viikon päästä olen taas kotona, ja pääsen tapaamaan perhettä ja ystäviä. 

Ikävä on teitä kaikkia <3 Halauksia!